Kavioliitostamme

Lindan kanssa on vihdoin päästy liikkeelle! Ollaan tässä nyt useampi päivä peräkkäin käyty kävelyllä. Linda käyttäytyy sata kertaa huonommin riimussa kun Kettil! Virtaa on niin paljon, ettei maastoon auta lähteä taluttamaan rouvaskaista ilman suitsia. Jarrut on hukassa ja askelissa on niin paljon ilmaa että jos en paremmin tuntis niin luulisin että joko mun tamma ei ole tamma tai sitten mun russi on yhtäkkiä kokenut identiteettikriisin ja muuttunut paaaaaaaaljon kuumemmaksi, arabia se muistuttaa kaiketi eniten. Kyllä se käsissä pysyy, kunhan vaan käy kuumana ja hyppii paikallaan. Se on oppinut korskumaankin. Yritä siinä sitten pitää jonkinlaista kuria ja järjestystä (pokasta puhumattakaan!!) kun toinen korskuu ja pomppii ja yrittää häntä soihtuna vilistää eteenpäin. Huvittava näky!

Kettil lähtee ensi viikolla Karjaalle laitumelle muiden russivauvojen kanssa. Olen sille yrittänyt kerätä tarpeellisia romuja ja arponut lykkäänkö mukaan shettis- vai ponykokoisen riimun. Shettiskoko alkaa olla jo enemmän kun vähän nafti… En ole Kettilille kokeillut edes niitä ostamiani ruskeita suitsia. Nekin tais olla shettiskokoiset, kohta täytyy ostaa sille sekä tavalliset ratsuilusuitset että ajosuitset kuolaimineen ajo-opetusta varten.

Ensi viikolla olisi tarkoitus lyödä Linda ja Kiri yksiin kun Kettil lähtee. Lindalle ei ole enää välttämätöntä hillua sairastarhassa, ja seura tekee sillekin hyvää. Onneksi Linda ei onnu enää ollenkaan, haluaisin uskaltaa jo pikkuhiljaa luottaa siihen ettei takapakkia ole tulossa vaan pahin on nyt takana ja kesällä mulla on jo kaviokuumeesta täysin toipunut poni jolla voin ratsastaa ja nauttia kesästä! Tähän asti on menty päivä kerrallaan ja lähes neuroottisesti vahdattu ponia ja sen “oireita”. Kavioiden lämmöt kokeillaan silti joka päivä, ihan tottumuksesta vaan. Linda juo yhä todella vähän ja siitä syystä sen kuivaheinät liotetaan (tai lähinnä kastellaan) vedessä. Joinain päivinä Linda ei juo kuin muutaman litran ja hyvinä päivinä liki kaksi ämpärillistä. Viime kesän kolmen ähkyn jälkeen on vähän herkillä tutkimaan oireita ja vahtaamaan paljonko poni juo.

Yllättävän paljon paskaa tuosta otuksesta tulee ulos, vaikka heinää se saa noin 4,5 - 5kg /vrk. Sen heinämäärän lisäksi se saa illalla kourallisen merisuolaa ja puoli mittaa biotiinia. Kettil saa hyvin vähän väkirehuja, mutta lähes vapaasti heinää. Kettilin iltaruoka koostuu seuraavasti: 1 mitta (75ml) Racing Ponya, 1 mitta kauraa, 1 ½ mittaa kivennäisiä, viitisen milliä b-vitamiinia ja kolme ruokalusikallista veteen liotettua Greenlinea (tulee noin 1,5dl vihreää mössöä). Varsa on sopivassa lihassa ja jaksaa noilla ruuilla kasvaa ja riehua Kirin kanssa.

Kettil on hyvin tietoinen uravalinnasta jota sille on povattu, se esittää sen laatuisia siitosorin elkeitä, että Kiri-parka joutuu juoksemaan tuota muna pystyssä riehuvaa hullua karkuun suurimman osan päivää. No, tekee papallekin hyvää saada liikuntaa.

Jos Linda ei ala oireilla isompaan tarhaan siirtymisen jälkeen niin rupean pikkuhiljaa sen kanssa kuntoa kohottamaan, kunhan ensin keksin pihaan johonkin sellaisen valjastuspaikan mihin saan ponin molemmin puolin kiinni. Sitten kun se on taas hyvässä kunnossa ja jaksaa juosta kunnolla hyppään itse selkään. Mutta sitä ennen käydään maasta käsin kävelyllä. Rian antama ihana naruriimu on osoittautunut lenkillä yhtä hyväksi kuin suitset kuolaimineen, sen kanssa Linda käyttäytyy todella hyvin. Värikin sopii meille, riimu ja naru on täysin samanlaista punosta, hyvin vaaleaa vaaleanpunaista ja mustaa. Aivan ihana, tämmöistä olen aina halunnut. Kiitos siis Ria! <3

Kevät on jo pitkällä ja mä en ole vieläkään sortunut mihinkään valtaviin hevostarvikeostoksiin. Itseasiassa mun viimeisin ostos on sellainen vihreän omenan ja mustan sävyinen salmiakkiriimunnaru Kettilille, sitä ennen ostin itselleni Tattinin vaaleanruskean ratsastuskypärän, senkin taisin ostaa joulukuussa. Odotan oikein sormet syyhyten, että minkä värisiä satulahuopia ynnä muita tykötarpeita rupean Kettilille keräämään. Ja tässä vaiheessa kieltäydyn muistamasta, että varustearkussa on käyttämättömiä satulahuopia ainakin kaksi, mutta niiden värit (latte ja kermanvaalea) ei sovi kummallekaan ponille ainakaan julkisesti käytettäviksi. Toivottavasti noi mun vaaleansiniset jännesuojat sopii Kettilille, Lindalle ne on muuten passelin kokoiset mutta hivenen liian pitkät. Lindalla on sitten onneksi omat ruskeat XS-kokoiset jänkkärit. Mulla on noille kahdelle ihan hirveästi tavaraa… Mutta aina voi ostaa kaikkea uutta mukavaa! Lisäksi mulla olisi tarvikkeita ainakin kahdelle isolle hevoselle. Asiasta innostuneena menenkin tutkimaan miltä näyttää Horzen ja Hööksin valikoimat ja mitkä on tän hetkiset muotivärit satulahuovissa ja muissa hilavitkuttimissa!

Linda sai tänään kinttuihinsa rengaskengät. Rengaskenkä on siis tässä tapauksessa tavallinen ratsukenkä johon on hitkattu kiinni jatkopala, jolloin saadaan aikaan täysin yhtenäinen kavionmuotoinen kenkä. Luojan kiitos kavion seinämän vääntyminen on lakannut, kotelo ei käänny enää eli kavio kasvaa vihdoinkin suorassa. Olemme selättäneet siis nyt sen pahimman akuuttivaiheen.

Kavio on Lindalla ollut nyt kylmä. Eli tulehdus kaviossa on toennut ja kavioluun kääntyminen on pysähtynyt. En tiedä vielä millaista vahinkoa tämä koko homma on saanut kavioon aikaiseksi, mutta on helpottavaa tietää että pääsemme nyt ainakin maasta käsin liikkeelle!

Linda sai tosiaan rengaskenkän molempiin etusiinsa, takaset ovat edelleen ilman kenkiä. Taakse laitetaan kengät vasta sitten kun päästään kunnolla liikkeeseen. Kettilin ja Kirin kaviot vuoltiin ja eläinlääkäri kävi madottamassa plus rokottamassa Kettilin orilaidunta varten valmiiksi.

En kirjoita tällä erää enempää, mulla ei oikeastaan ole mitään asiaa ja tämänkin kirjoittaminen oli vaikeaa. Silmät ovat aivan ristissä, kirjaimet hyppivät näytöllä ja on hankalaa osua oikeille kirjaimille ja vielä tarkistaa kirjoittamansa oikeaoppisuus. Palaan asiaan joskus toiste pirteämpänä.

Pihaamme palasi takaisin muuan kaviokuumepotilas. Linda tuli kotiin sairastarhaan toipumaan, koppihoito-osio on saatu päätökseen, ja kaikkien kannalta tämä oli paras ratkaisu. Linda tarvitsee kuitenkin vielä jatkuvasti hoitoa ja on hivenen vaativampi kun terve peruspolle, ainakin tällä hetkellä. Joten viikonloppu rakennettiin kaverille karsinan kokoista sairastarhaa ja tänään haettiin hänet kotiin. Trailerin saaminen lainaan hoitui kahdella puhelinsoitolla, pääsin hakureissulla katsomaan entistä, jo eläkkeellä olevaa, suomenhevostammaani Minttua. Jälleennäkeminen oli hivenen liikuttava, ainakin minusta, ja koska olen synnynnäinen itkupilli, päätin vuodattaa muutaman kyyneleen kun saattoi mennä roska silmään ja siitä herkistyin. En siis suinkaan siitä, että vaikka edellisestä näkemisestä oli pitkä aika, Minttu vielä tunnisti mut ja oli mun seurasta kiinnostuneempi kun heinäkasasta, jonka vein ruokintakatokseen. Liikkistä.

Linda lähti huomattavasti mieluummin trailerissa kotiin kun klinikalle. Jälkimmäiseen lähdettäessä saatettiin käydä pihalla pienimuotoinen keskustelu, että onko koppiin mentävä, vai saisko sittenkin jäädä kotiin. Ei saanut jäädä kotiin silläkään kertaa. Tänään lastaus meni ihan täysin ongelmitta, poni käveli ihan suorilla koppiin. Luulen, että se tiesi ettei olla menossa mihinkään kamalaan paikkaan. Klinikkahan se vasta superkamala paikka oli. Jalkaa puudutettiin ja taivutettiin ja sit piti juosta ja kaikkee kamalaa.

Äidin ja pojan jälleennäkeminen oli sekin varsin herttainen hetki. Nuuskivat toisiaan lankkuaidan yli ja molemmilla silmissä välähti, että tuo on mun äiti / poika. Lindan ilme oli tosin jo heti kopista ulos tultua sellainen että perkele, te olette tuoneet mut taas tänne ja tuolla on tuo halvatun kakarakin! Paras olis tottua, tällä kokoonpanolla mennään vielä reilu kuukausi ennenkuin Kettil lähtee kasvatuslaitokseen. Sain sille viime viikolla vielä varattua paikan Karjaalle orivarsalaitumelle. Se menee sinne sitten riekkumaan ikäistensä kanssa ja syksyllä meinasin alkaa opettamaan lapsukaista valjaisiin ja ajolle. Saa nähdä päädynkö taas paikattavaksi…

Tallissa tapahtui tosiaan paljon viikonloppuna, varsinkin rakennuspuuhaa. Entinen rehuhuone muuttui väliaikaiskarsinaksi herra Kirille vanerin, vesikupin ja oven avulla. Kettil siirtyi Kirin vanhaan karsinaan ja Linda Kettilin karsinaan. Ja poikien päiväsajan pihattoratkaisu muuttui hivenen. Tallin pääty otettiin kokonaan Lindan käyttöön ja siihen erotettiin Lindalle hieman karsinaa isompi tarha lankulla ja sähköaidalla. Karsinoihin joutui tekemään pieniä muokkauksia, tai lähinnä Lindan ja Kettilin karsinoiden väliin. Siihenkin ruuvattiin lankut, sillä pikkuori oli siitä tulossa hyvin toimeliaasti yli. Linda on valekiimassa, joten molemmat pojat olivat siitä ihan vauhkona, ja Kettilkin (valitettavasti) sisäisti jo mitä sillä jännällä takajalkojen välissä olevalla vehkeellä pitää tehdä. Onneksi sille ei ole pallit vielä laskeutuneet…

Eilen tutkiskeltiin koiran kanssa tarkemmin Kettiliä, ja sehän oli ehdottomasti kamalin asia mitä koira on koskaan joutunut kokemaan. Taustaksi mainitsen sen, että Kiri on saattanut antaa koiralle selkään, kun koira on tunkenut ponien tarhaan syömään makoisaa poninkakkaa. Ja Kettil nyt sattuu näyttämään erehdyttävästi koiran silmään Kiriltä… Koira oli siis aivan varma että karsinassa oleva Kettil on Kiri ja hän tulee aivan justiinsa syödyksi. Joten, mikä onkaan siinä vaiheessa turvallisin mahdollinen paikka? Ihmisen syli! Kettil haisteli koiraa hyvin sopuisasti ja kiinnostuneesti, ja mitä tekeekään mukamas maailman rohkein, raamikkain ja uhmakkain koira? Makaa ihmisen sylissä aivan matalana lättynä ja piippaa. Olen aivan varma, että jos poni osaisi nauraa, se olisi nauranut vähintään yhtä makeasti kuin minä nauroin.

Tänään ei ole enempää poniaiheista blogattavaa, mutta jos haluatte testata hevostietoutenne niin alla oleva linkki sopii teille kuin nenä päähän. Laittakaa vaikka kommentteihin kuinka pitkälle pääsitte, minä pääsin kysymykseen 15. <http://alypaa.com/pelit/hevonen>

Joo, ei ole mennyt tämä poninomistaminen ihan kuin Strömsössä ja järkytyksen vuoksi en ole edes halunnut kirjoittaa tästä sairaustaipaleestamme enempää. En tiedä kuinka moni tuttuni tätä blogia loppujen lopuksi lukee, mutta onko sillä paskankaan väliä. Faktoja en voi kiistää, ja fakta on se, että minun ponillani on klinikalla todettu röntgenkuvien perusteella kaviokuume. Se on vain toisessa etusessa, ja ilmeisesti kaikesta huolimatta kaviokuume on lievää sorttia. Pahimmillaan kaviokuumehevonen seisoo karsinassa sahapukkimaisessa asennossa yrittäen välttää kipeiden kavioiden käytön tyystin. Meillä ei ole näin. Meillä kyseinen kavio ei edes ole mainittavasti kipeä. Esimerkiksi pihteihin poni kavioineen ei reagoi millään tavalla. Valitettavasti kuitenkin kaiken paljastava röntgenkuva kertoi muuta.

Klinikkakäynnin jälkeen eka päivä menikin ihan sumussa. Shokki parhaan kaverin tilasta oli jotain hirvittävää. Itsesyytökset ja pohdiskelut veivät yöunet ja ensimmäisen päivän ryvin itsesäälissä. Mietin jopa ponin kuopanpaikkaa. Shokkia seuraavana päivänä sisuunnuin ja totesin, että kaveri joka on minua auttanut monta kertaa ja toiminut terapeuttina ja helpottanut oloa ei mene kevyin perustein sinne kuoppaan. Kaiken lisäksi ponilla ei ole minkäänlaisia kipuja tällä hetkellä. En antaisi itselleni ikinä anteeksi jos en yrittäisi tehdä kaikkea tehtävissä olevaa kaverin hyväksi. En välitä siitä, että on olemassa riski ettei poni ikinä palaudu siihen käyttöön jossa ennen oli. Pääasia että paranee sellaiseen kuntoon että ponin oma oleminen on kivutonta ja se pystyy liikkumaan omin avuin. Plussaa on tietysti aina, jos se palautuu käyttökykyiseksi.

Hoitona meillä on nyt koppihoito 4vkoa, kipulääke tarvittaessa ja reilun kuukauden päästä rengaskenkä. Nyt ponilla on etusissa painavat ratsukengät (ei voi kuopimisen takia olla kengättä, kuopii muuten anturan verille ja kuluttaa ne vähätkin mitä kaviosta on jäljellä) ja takaset on kengättä. Tuntuu hyvältä ratkaisulta tähän mennessä. Klinikalta tulon jälkeen kengittäjää odotellessa kavioihin rakennettiin finnfoamista pohjalliset. Hyvin simppelit töppöset siis, oli pakko laittaa osittain siksi että eläinlääkäri puhelimitse konsultoituna tätä suositti ja poni tosiaan kuopii etusillaan mielettömästi karsinassa. Se ei itse ymmärrä olevansa kipeä, haluaisi vaan ulos tai edes pois karsinasta. Yritetään etsiä heinää jossa sokerit alle 100g. Siihen asti kunnes moista löytyy ponin heinät liotetaan. Liottamalla poistuu noin 30% kuivaheinän sokerista.

Olen joutunut hirveästi etsimään tietoa kaviokuumeesta ja sen hoidosta, lisäksi on saanut soveltaa omaa osaamista ja maalaisjärkeä. Voin kertoa sen verran, että aion pitää jatkossa natsilinjaa ponin painontarkkailussa. En soisi kenenkään kokevan tätä kaviokuumehevosen kanssa kikkailua. Puuhailuni ponin kanssa oli ennen sitä, että käytiin ajamassa tai ratsastamassa lenkki ja siihen päälle pakolliset hoitotoimenpiteet. Nyt kaipaan niitä terveitä päiviä ja kadun sitä, etten aina jaksanut laiskuuttani tai kivuiltani käydä ponia liikuttamassa. Tiedän, että sanoi kuka tahansa mitä tahansa niin tässä tilanteessa ei oltaisi jos poni olisi liikkunut enemmän. Olen niin pahoillani, niin saatanan pahoillani. Vaihtaisin ponini kivut itselleni koska tahansa. Nykyään tallivisiittini koostuu karsinan siivouksesta, heinien liotuksesta, ponin harjauksesta, juttelemisesta ja rapsuttelusta. Poni on hirvittävän hellyydenkipeä, se jaksaa pitkät tovit mun kanssa kihnutella. Se hoitaa mua ja mä sitä. Aika liikkistä. Poikansa osaa tehdä samaa.

Kengittäjä sanoi, että me selvittiin säikähdyksellä ponin kanssa. Todennäköisesti se toipuu siihen käyttöön missä se olikin. Täytyy myöntää, että en ole antanut itselleni lupaa riemuita asiasta. En halua pettyä. Aion katsoa jalat maassa kuukausi kerrallaan eteenpäin, kavioluu on kuitenkin lähtenyt kääntymään eikä sitä tilannetta saa enää korjattua. Luun kääntymisen saa toki pysäytettyä ja täytyy toivoa, että muutos on niin pieni ettei se aiheuta ponille jalkaongelmia jatkossa. Heitin kyllä romukoppaan suosiolla haaveet teettää ikinä toista varsaa tästä tammasta. Ei olisi pitänyt ikinä teettää ensimmäistäkään. Oltais vältytty mm. kolmelta viime kesäiseltä ähkyltä ja tältä kaviokuumeelta hyvin suurella todennäköisyydellä. En silti kadu, eikä mua ainakaan haittaa millään tavalla että se ainoaksi jäänyt varsa olikin kaikista toiveista huolimatta ori. Ja perkele vielä minun silmiin värivikainenkin!

Varsasta ei ole ihan hirveästi kerrottavaa. Se on vähän yli 110cm korkea pikkupoika jo ja 10kk vanha. Ollaan vähän opeteltu isojen hevosten juttuja ja vähän totuteltiin siihen, että voidaan tehdä juttuja ilman että nähdään kaveria. Pienen painin jälkeen sekin meni mallikkaasti. Suitset ei ole vielä päässeet lapsen päähän, kuolaimien kanssa ollaan vielä harjoiteltu. Havaitsin, että tarhassa alkaa nokkimisjärjestys muuttua. Kiri saattaa kohta oikeasti jäädä kakkoseksi. Mutta ei vielä hetkeen. Niin kauan kun lapsi ei tajua että painiessa sillä on etulyöntiasema joka älyää purra etupolviin Kirillä on vielä toivoa. Mikäs tässä, hevostellessa. Kuvasinkin Kiriä ja Kettiliä tarhassa, tuli oikein hienoja kuvia. Vahinko ettei mulla ole parempaa kameraa. Toisaalta, kelvollisia noistakin tuli. Olennainen näkyi.

Tästä piti tulla ihan lyhyt pikakertaus viimeisen kuukauden tapahtumiin, mutta vähän taas vaikuttaa siltä että kyllähän tästä taas romaani tuli. Onpahan päivitetty nyt sitten tilanne kengityksestä klinikkakäynnin kautta kengitykseen. Välissä yksi eläinlääkäri kävi ponia katsomassa ja oli sitä mieltä ettei kaviokuumeesta ollut kysymys. Onneksi kuitenkin päätettiin viedä klinikalle ja kuvauttaa. Klinikkakäynnin hinta oli positiivinen yllätys, olin varautunut suurempaan summaan. Suppea ontumatutkimus, lääkkeet, rönkka ja muut hilavitkuttimet ja toimenpiteet reilut 350€.

Palailen ihan varmasti piakoin linjoille. Jos on kysyttävää jostain tästä mitä me käydään läpi niin saa kysyä, vastaan parhaani mukaan. Minä lupasin rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema meidät erottaa. Lunastan nyt sitä lupausta sydän kevyenä ja otan nöyränä vastaan kaiken mitä eteen tulee. Luotan siihen, että kasvan tässä ihmisenä ja jos ei muuta niin näkevät ainakin kyynikot että minähän en ole luovuttajatyyppiä.

Tänään kävin jälleen hoitamassa Lindan jalkaa. Kävin eilenkin, mutten muistanut kirjoittaa siitä. Pääasia, että poni köpöttää etujalkojaan koko ajan vähemmän ja vähemmän. Linda nauttii jalkojen hieromisesta ja tänään kävin sitten hieromassa jalat kera salaisen aseeni: kaksitehoisen inkivääri + msm linimentin. Hieroin jokaisen jalan linimentillä polvesta vuohiseen ja sitten ilman linimenttiä oikean puolen lavan ja lautasen. Ilmeisesti auttoi, koska pehmeällä alustalla poni ei lenkannut juuri ollenkaan. Sitä ei vaan olisi huvittanut yhtään kävellä ja oijoijoi kun draamakuningatar sieltä taas puski esille. Oli vähintään sitä mieltä että kuolee justnytheti jos joutuu kävelemään vielä askeleenkin. Ja käveltiinhän me. Itseasiassa ihan radalle asti. Kotimatka tultiinkin sitten ihan arkomatta ja hyvin reippaalla tahdilla, vanha meinasi ihan villiintyä varsan tasolle.

Eli siis paranemaan päin mennään. Nyt täytyy vaan sitten tutkiskella nettiä uusien kenkien toivossa.

Lindalla oli tänään kengitys. Tirautin muutaman kyyneleen myötätunnosta, minä en kestä katsoa kärsivää tai kipuilevaa eläintä ja Linda oli hirveän jäykkä ja könkkäsi molemmilla etukavioilla. Linda oli nokosilla kun menin sitä hakemaan kengitystä varten ja ihmettelin kun nousi hyvin hyvin jäykästi ja arkoi ihan selvästi etujalkoja. Mentiin kävelemään tietä myöten ja ajattelin että joskos se siitä vertyisi, ei se vertynyt. Tiellä sitten tsekkasin jalat haavojen, turvotuksen ja lämmön varalta - mitään näistä ei jaloissa esiintynyt. Tiesin, että Lindan kaviot on lirvahtaneet pitkiksi mutta kengittäjällä oli myös toinen näkökulma miksi poni ontuu.

Lindallahan oli ollut siis kengittäjän mukaan kavioissa tulehdus (ei suoranainen kaviokuume) 3kk ja 6kk sitten, kavioissa oli ihan selvät jäljet. Eli siis kaviot lähtivät kääntymään väärään suuntaan, jolloin tulee ylimääräistä vipuvartta ja herkkäkavioinen lähtee arkomaan. Ehdottomasti siis kengitysväli lyhyemmäksi ja Lindallahan kavio kasvaa leveyssuunnassa enemmän kuin korkeussuunnassa, eli täytyy mennä ostamaan ponille leveämpää ravikenkää. Ratsukenkä on liian painava, ei ole mitään tarvetta muuttaa kengän painoa vaan enemmänkin hankkia kenkä jossa kaviolla on kasvunvaraa ettei käy tulevaisuudessa näin uudestaan.

Lisäksi kengittäjä näytti mistä voin itse luotettavasti kokeilla onko kaviossa meneillään jotain tulehdusta, paikallistettiin yhdessä Lindan vuohisista valtimot joissa ei tuntunut pulssia eli pulssittomuus on normaali olotila kavioissa. Toki rasituksen jälkeen pulssi tuntuu, kuten myös silloin jos poni astuu vaikkapa kiven päälle. Lindallahan on kaviot aina olleet pikkuisen lämpimät ilman että niissä on mitään hässäkkää ollut ja takakaviot oli pysyneet suorina, vaikkakin pitkinä. Lindahan saa olemattoman vähän väkirehua, ja vaikka se on vapaalla heinällä ei senkään pitäisi aiheuttaa kaviokuumeen tyyppisiä oireita kavioihin - varsinkaan kun Kettil ja Kiri syövät samaa heinää lähes vapaasti eikä kummallakaan ole kavio-oireita, Kirillehän niitä tuosta porukasta tulisi ensimmäisenä jos olisi tullakseen. Ja voihan se olla, että esimerkiksi toinen Lindan etunen oli venähtänyt sillä taivutettaessa saman puolen takanen reagoi niin ettei Linda halunnut heti taivutuksen jälkeen sitä laittaa maahan. Kipeämpää etusta Linda ei olisi nostanut ollenkaan, kavio oli kuin liimattu lattiaan. Pikkuisen Linda myös perseili ja pomppi kengityksen aikana, mutta veikkaan että se johtui jalkojen jäykkyydestä ja siitä että saattoi tehdä pikkusen kipeää se paine kavioissa.

Mutta ette usko mikä helpotus oli kun ponin silmät kirkastuivat kun jaloissa tunne helpotti! Huomenna menen sitä kävelyttämään ja katson onks kyse vaan siitä kaviojutusta vai onko sillä mahdollisesti jotain venähdyksen tynkää kanssa menossa. Veikkaan että huomenna askel on jo paljon lennokkaampi. Ja syy miksei poni oli oireillut aiemmin on niinkin yksinkertainen, että ollaan menty pehmeällä, lumisella alustalla ja pihatossa on pehmeät kuivikkeet. Eli on ollut pehmeää - herkät kaviot ei ole reagoineet. Uskon, että myös viime kesän kengättömyys on vaikuttanut kavion laatuun ja kasvuun. Minusta Lindalla on huonohko kavioaines jolle ei tee hyvää olla ilman kenkiä…

Raportoin huomenna lisää tilanteesta ja kirjoittelen kalenteriini muistutusta kuuden viikon päähän että pitäisi varata kengitys, lienee myös varattava jokin vapaapäivä siihen että menen käymään Lahden Horzella ravikenkäostoksilla. Kun sen kuitenkin unohdan ja jos se puhelimesta hukkuu, niin uuden kengän tulee olla tuplanolla ja 18×6 ,  mitä se sitten tarkoittaakaan. Vilkaisenkin tästä samantien onko tuon koon kenkiä Horzen, Hööksin tai Börjesin nettikaupassa! Näihin kuviin, näihin tunnelmiin huomisen raporttia odotellessa…

Nyt on kyllä kirjoittaminen unohtunut ihan tyystin. Ei ole sattunut oikeastaan ponien kanssa mitään merkittävää. Lindan kanssa ollaan ihan normaalisti reenailtu niin selästä käsin kun kärryiltäkin. Jonnekin se oli katsonut aiheelliseksi turpansa ja oikeastaan koko naamansa repiä, vaikka jäljet ei olleet isot niin kyllähän ne silti ihan näkyvät oli. Molempien silmien päällä on jäljet, samoin turvan jauho-osassa ja vielä yksi pienempi. No, ei onneksi yhtä paha kun naapuripihaton orilla. Toivottavasti naamat paranee pikaisesti, ainakaan Lindan turvassa se arpi ei todellakaan ole mikään kaunistus!

Aika kuluu kamalan nopeasti. Ihan huomaamatta kevät tuli ihan kun yhdessä yössä.

Kettilin kanssa on menty ihan vauvan askelin eteenpäin. Viime viikolla lapsukainen sai kuolaimet suuhunsa ekaa kertaa ja vapaapäivänä oltiin kävelyllä riimusta. Kuolaimiin opetus sujui mahtavasti ja ehkä jopa ylivarovaisesti. Laitoin kuolaimet riimunnaruun kiinni ja riimunnarusta tein sellaiset päitset joissa menee lenkki pelkästään niskan taakse. Opetan siis Kettilin suitsiin ja kuolaimiin erikseen. Laitoin Kettilille ensin lenkin niskaan ja kuolaimet roikkumaan leuan alle, hyvin nopeasti pikkumies niitä rupesikin tutkailemaan ja maistelemaan. Ensimmäisellä kerralla kuolaimet vähän niinkun lipsahtivat suuhun ja nostin kuolaimet oikeaan kohtaan kiristämällä niskan takana olevaa osaa riimunnarusta. Hetki siinä pohdiskeltiin että mitä kummaa, mutta ei aiheuttanut sen enempää toimenpiteitä. Otettiin sitten kuolaimet pois, huuhtaistiin ja laitettiin uudestaan samalla tavalla kun isolle hevoselle laitettais. Ei aiheuttanut vieläkään toimenpiteitä. Sen jälkeen en ole kuolaimia kerinnyt kokeilla, mutta en usko että siinä mitään ongelmaa on.

Kohtahan sitä voi ruveta laittamaan poitsulle satulaa selkään kokeilumielessä, että tottuu ja kai sitä tarvii ruveta ostamaan pikkuhiljaa lapsukaiselle valjaita ja kärryjä opetuspuuhiin. Mietin tässä jo tulevaisuuden varalle investoimista haarniskaan kun tuon superpallon selkään tarvii muutaman vuoden päästä mennä. Hui kauhia, kylmää jo selkäpiitä ajatuskin. Opeta siinä sitten elämäsi ensimmäinen varsa itse ratsastukseen ja ajolle… Onneksi on hyvät tukijoukot apuna!

Täytyy yrittää taas bloggaamisen suhteen parantaa tavat, että josko sitä vaikka muutaman kerran viikkoon muistaisi päivitellä jotakin, vaikka sitten ihan vaan muistoja mun ja Lindan yhteisiltä vuosilta. Kuviahan te ette tänne saa, eli kuvapäivityksiä ei ole tiedossa. Kirjoitan tätä kuitenkin semianonyymina, vain etu- ja kutsumanimet ovat käytössä. Kyllähän silläkin jo pärjää. Ja ehkä kuvailen jossakin tulevassa päivityksessä ponejani tarkemmin, itsestäni ei ole tässä blogissa niin hirveästi kirjoitettavaa eikä niinkään merkitystä. Ponieni luonteiden kuvailuille voisin omistaa vaikkapa seuraavat kaksi päivitystä. Ehkä, jos saan aikaiseksi.

Teehetkeni jatkuu kera muutaman muumijakson, ei sitä tiedä jos vaikka lukaisin aloittamastani kirjasta muutaman sivun…

Olemme jälleen pakkasen armoilla. Eilen kävin Lindan kanssa ajamassa lenkkiä, kun oli hieman leudompaa kun tänään. Tänään en sitten tallilla käynytkään. Kettilin ja Kirin karsinat siivosin kyllä, joskin turvpatjan tarkempi kääntely joutuu odottamaan leudompia kelejä sillä karsinoista ei saa märkiä pois edes rautalapiota apuna käyttäen, menee vaan joko lattia tai lapio rikki. Turvepatja on aivan umpijäässä. Havaintoni mukaan turve toimii kuivikkeena hyvin muuten, paitsi kovilla pakkasilla. Niin kauan kun turve pysyy irtonaisena ja se on helppo käännellä, on karsinan siivous jopa helpompaa kuin kutterikarsinassa. Eipä siinä, kyllä minä tykkään kutterikarsinan siivoamisesta.

Kettilille en ole nyt opettanut mitään hyödyllisiä, uusia asioita. Tässä yhtenä päivänä kyllä laitoin Kettilin selkään täyden heinäastian niin että se lepäsi sekä sään että lautasten päällä. Kettil ei ollut siitä moksiskaan. Muutenkin Kettil tuntuu harvinaisen fiksulta ja selväpäiseltä varsalta, se jopa uskoo kun sitä komentaa. Ja se on hirveän ihmisrakas. Tulee äitiinsäkin, on kova esiintymään. En tiedä olenko taas ymmärtänyt väärin, mutta monet sanovat että vuosikas varsa on rumimmillaan kun se on sellainen kohlo ja kasvu joka suuntaan kesken ja muuta jännää. Ei Kettil vaan ole. Se näyttää hyvinkin valmiilta pikkuhepalta. Mutta en kyllä mene sen väristä takuuseen. Jännityksellä odotan kesäkarvan vaihtoa että näkee mitä sieltä oikein paljastuu.

Löysin eilen Kettilin ihka ensimmäiset suitset äitinsä suitsien kanssa samasta naulasta ja havahduin siihen, että Kettil täytynee opettaa kuolaimiin. Aion suorittaa tämän opetustoimenpiteen riimunnarun avulla niin että laitan Kettilille kuolaimet suuhun ja teen riimunnarusta “päitset” eli laitan vain riimunnarun korvien taakse. Aikomukseni on opettaa Kettil erikseen suitsiin ja kuolaimiin. Sitten jossain vaiheessa kun suitsien pukeminen sujuu mallikkaasti, yhdistän koko hässäkän. Idean tähän toimintaan sain vaimoltani.

Jos huomenna on yhtään leudompi keli, niin käyn Lindan kanssa harrastamassa talven suosikkiurheiluamme: hankihölkkää!

Ponini Linda intoutui tänään leikkimään höyryveturia ja suuttui kun ei saanut painattaa laukkaa koko lenkkiä. HÖH! Mutta ainakin oli hirvittävän hauskaa!

Emme viitsineet suunnata radalle pelottelemaan muita kaviokkaita, ihan vain siitä syystä että minä en itse jaksanut valjastaa ponia enkä tuntenut halajavani mennä montea. Joten satuloin ja suitsin ponin, iskin uudenkarhean Tattinin kypärän päähäni ja suuntasin keinahtelevan keimailevin askelin liikkuvan tammani kanssa tielle joka johtaa rokotuksen jälkeiselle palautuslenkille sopivalle lenkille. Lenkki on vajaat kaksi kilometriä, niin ainakin veikkaisin. Matkalla on sopivassa suhteessa ylä- ja alamäkeä, sekä silmukan muotoinen kääntöpaikka.

Ensimmäinen laukannosto koko lenkillä oli ilmiselvästi virhe, sillä sen jälkeen en saanutkaan ponia enää rauhoittumaan vaan koko loppumatkan Linda tarjosi laukkaa ylä- tai alamäestä huolimatta. Persekin oli varsin kevyt. Ja koska sitä rauhaa ei meinannut tulla eikä käyntiaskeleita löytynyt, ohjastin ponin traktorinjälkiä pitkin metsään umpihankeen ylämäkitreeniin! Ja sekös ponia sapetti kun ei voinut paksussa hangessa kiitää menemään.

Lenkillä oli pikkuponin kiusaksi jos jonkinlaista ärsykettä: autoja, setä pilkkihaalarissa, Lindan mielestä aivan ihana suomenhevosori, talo, kaadettuja puita, tien yli kaartuneita puita, kovaa vauhtia liikkuvia lämminveriravureita ja kaikista pahimpana takaisin pihaan palatessa tallin viereisellä pellolla juoksi liinassa lehmä! Siis kuvitelkaa nyt, liinassa juoksutettiin lehmää! Olihan siinä jo ponilla maailmankirjat sekaisin.

Linda muistuttaa hermostuessaan / innostuessaan / käydessään kuumana erittäin vahvasti höyryveturia. Puuskutus voidaan tilanteesta (ja jalkojen tikkaamisesta) päätellen tulkita edellä mainituista miksi tahansa. Linda on puuskuttanut aina, mutta ilmeisesti ahdas kurkunpää vielä pahentaa sitä. Eli kun poni on peräänannossa tai kulkee paketissa / muuten vaan lyhyenä, niin hengittäminen on vähän haastavaa. Myös suuttuessaan Linda puhisee, mutta silloin ihan eri tavalla kuin esimerkiksi innostuessaan tai käydessään kuumana. En tiedä tarvitseeko asiaa analysoida sen enempää, riittänee että kerron erilaisilla tavoilla puhisemisen kuuluvan ponini luontaiseen käytökseen.

Ponillani on muitakin hillittömän hauskoja tapoja. Linda rakastaa esiintymistä, ja se todellakin osaa ottaa yleisönsä. Tämä pätee sekä estetreeneissä että irtijuostessa. Lindan kun päästää irti juoksemaan esimerkiksi kentälle ja paikalla on yleisöä, Lindan häntä muuttuu soihduksi ja askeleet hyvin joustaviksi ja irtonaisiksi. Puhina kuuluu silloinkin asiaan, joskin eri tavalla. Lindan esiintyessä (ja tänään tuli todettua että myös järkyttyessä) toimintamalli puhinan kanssa on seuraava: katsotaan jännittävää asiaa, jännitetään koko kroppa, häntä laitetaan soihduksi ja otetaan koko kroppa mukaan puhinaan, joka suoritetaan muutamassa pitkässä osiossa sieraimet vähintäänkin lautasen kokoisina. Kettil handlaa myös tämän puhinan, sitä pääsin todistamaan eilen, vaiko peräti toissapäivänä. Poika näytti aivan äidiltään! Eleet, elkeet ja ilmeet olivat täysin samat. Oli kuin olisin tuijottanut aavetta. Tosin hieman väriä muuttanutta aavetta. Kettil on Lindaa paljon vaaleampi ja punaisempi, ja jouhet ovat eri väriset. Lindalla on täysin mustat jouhet ja Kettilillä valkeat.

Lindan kanssa meillä on kavioliittoa takana vuodesta nollaviis. Se tarkoittaa siis sitä, että tämän vuoden lokakuussa täyteen tulee seitsemän vuotta yhteistä taivalta. Ja sen kyllä huomaa, että pitkä matka on kuljettu yhdessä ja opittu toisiltamme yhtä sun toista. Luotan Lindaan aina ja joka tilanteessa, myös silloin kun se käy kuumana tai vie mua niin että olen ihan täysin matkustajana kyydissä. En osaa enää kahden kaatumisen ja usean läheltä piti - tilanteen jälkeen pelätä poniani. Linda on siitä mahtava, että se toimii tilanteessa kuin tilanteessa, joistain asioista tietysti tarvitsee neuvotella. Fiksukin tuo poni on, se aivan varmasti tietää kenelle se voi ryppyillä (äitini ja kaikki pikkutirriäiset) ja kenelle ei (minä ja vaimo). Äitiäni Linda vie välillä ihan 6-0 ja minulla toimii samassa tilanteessa kuin ajatus. Kai se on siitä kurista ja omista toimintatavoista kiinni, ja tottumuksesta.

Linda on ollut hirveän helppo ja kiltti jo alusta pitäen, jopa siinä määrin että jouduin joskus pikkutirriäisille valehtelemaan että Linda puree. Minä INHOAN tallilla roikkuvia pikkutyttöjä jotka tulevat laittopaikalla kerjäämään että saisivat rapsuttaa, harjata, paijata, silittää, ratsastaa, whatever eivätkä ymmärrä vihjettä kun sanon ettei passaa tulla lähemmäs kun me ollaan lähdössä lenkille. Tiedän, että noiden pikkuihmisten kesken mulla oli/on kusipään maine. Ja mistä se johtuu? Siitä, että en anna muiden ratsastaa ( = pilata) poniani. Miksi ihmeessä antaisin muiden ratsastaa jos voin tehdä sen itse niinkuin haluan?

Nyt eksyin muisteloissani taas jännän äärelle. Tulen tekemään niin jatkossakin aivan varmasti. Yhteisellä taipaleellamme on sattunut niin paljon kaikenlaista, että muistoja putkahtelee mieleen mitä omituisemmista asioista.

Olenko muistanut mainita, että Linda rakastaa salmiakkia? Varsinkin lätkäliiga-karkkeja ja sellaisia kovia karkkeja, olikohan ne nyt sitten salmiakkikulkusia… Kääreessä ainakin on aasi. Linda on perso kaikenlaisille herkuille, varsinkin kuivalle leivälle, porkkanalle ja omenalle. Omenoista Linda suosii vihreitä ja kirpeitä omenoita. Melassivesi ei kuulu Lindan herkkuihin, itseasiassa Lindan mielestä se on arveluttavaa ja vähintäänkin myrkyllistä tavaraa. Olisitte nähneet sen ilmeen ensimmäisen kerran kun melassivettä sille tarjosin! Turpa meni rullalle hyvin vahvasti.

Lindan turpa on mennyt muutenkin rullalle, mieleeni muistuu se kun olimme lähdössä maastolenkille ja hevosenhoitajani piti huolta välipala- ja nestehuollostani. Join hedelmäsmoothieta ja Linda oli siitä hirvittävän kiinnostunut ja halusi maistaa. Hevosenhoitajani (äitini) antoi Lindan vähän maistaa smoothieta, ja turpa meni hyvin järkyttyneenä rullalle että hirveätä shaissea tuo ihminen tuolla kyydissä käyttää! Sille on naurettu monet monituiset kerrat. Eipähän ole poni toista kertaa smoothieta saanut, mikä lienee ihan positiivista.

Lipsahti romaanin puolelle tämä päivitys, piti ihan vain päivän maastoretkestä kertoa. No, onpahan ainakin riittävästi luettavaa tälläkin kertaa. Minusta tämä on hyvä päivitys, koska tässä kerrotaan juuri tapahtunutta ja muistellaan vanhoja. Jossain vaiheessa käy niin, että olen kertonut menneestä kaiken olennaisen ja keskitytään vain tulevaan ja tähän hetkeen. Toivottavasti niin ei käy, sillä monta mehevää juttua on vielä kertomatta! Äitikin voisi vinkata, jos löytyy sellaisia aiheita josta toivoisi minun bloggaavan. Kantakirjaustilaisuus lienee sellainen ainakin, on se sen verran ikimuistoinen hetki ja kyllä siinä porukalla herkistyttiinkin. Silloin selvisi kaikesta paskapuheesta huolimatta kuinka hieno poni meillä oikein on! Kyllä meille antaumuksella toitotettiin ettei Linda ole mistään kotoisin, ruma ja huonorakenteinen kuin vasemman jalan saapas - korkeintaan kakkosen saa. Vaan kuinkas sitten kävikään… Kantakirjaukseen lähdettiin ei-paljon-minkään näköisen ponin kanssa ja kotiin lähdettiin ykköspalkinnon kantakirjatamman (Best In Show kakkosen) kanssa. Mutta siitä sitten joskus tulevaisuudessa ihan ikiomassa merkinnässä.

Tänään oli taas vuorossa ponien hoitoa. Heräsin omia aikojani ennen kellon soittoa, joten lähdin ajoissa liikkeelle. Siivosin karsinat superhuolellisesti, ja Kettil avusti. Kettil osaa superhienosti ja mallikkaasti avustaa karsinan ja tarhan siivouksessa, se ottaa hampailla napakan otteen talikosta ja talikon lapakin menee melkein oikeaan suuntaan. Lisäksi Kettil siirtää mielellään ämpäriä lähemmäs, fuksian värinen paskaämpäri on ihan sairaan jännä, varsinkin kun ämpäri on pehmeä ja sen laitoja voi törkkiä turvalla eikä se mene rikki ja palautuu aina muotoonsa! On siinä pienelle ponille ihmettelemistä. Kettil yleensä ilmoittautuu siivouspalveluun avuksi kun kuulee, että talikko alkaa natista ja karsinan seinät kolista. Inhottavaa kun turve jäätyy karsinan seinille! Siksi sitä yritänkin aina kaivella sieltä seiniltä keskemmälle, varsa saa sitten itse sisustaa turpeensa pitkin karsinaa niinkuin haluaa.

Ehdin käydä myös koirien kanssa lenkillä, mikä ilmeisesti oli tosi hyvä juttu - molemmat koirat on olleet mahastaan nyt kipeitä. Tänään ei tarvinnut siivota matolta sitä itseään, huippua!

Lindaakin kävin moikkaamassa. Kurvatessani tallin pihaan näin heinähäkillä kaksi ruskeaa palleroa joten osasin suunnistaa oikeaan paikkaan. Linda oli oikein supersuloinen, se katseli mua paalilta korvat tötteröllä. Ei hörissyt kuitenkaan. Lindan pihattokaveri Mari ei ollut kauhean innoissaan mun saapumisesta paikalle, se kävi mua vähän haistamassa ja kerjäämässä herkkuja, mutta kun huomasi että rapsutusaikeissa olin tullut paikalle niin kävi heinäpaalin kutsu ylivoimaiseksi. Vaan ei Lindalle. Linda oli hyvinkin kiinnostunut mun läsnäolosta ja jo ihan pelkkä pyöreästä selästä paijaaminen sai sen innostumaan mun hipsuttamisesta.

Ulkona siinä Marin katsellessa hämmentyneenä hoidettiin toisiamme, minä Lindaa selästä ja kyljestä, Linda mua takareidestä, alaselästä ja pohkeesta. Meinasi kiirettä pitää töihin lähdön kanssa, joten läksin sitten käppäilemään sisälle. Linda seurasi perässä ihan sen näköisenä, että töihin tässä voisin lähteä minäkin… En usko kuitenkaan, että uimahalli on pihattoponille optimaalinen paikka… Joten en sitten ottanut ponia mukaan eikä mekään sitten lenkille lähdetty. Huomenna mennään äidin kanssa puuhastelemaan Lindan kera jotakin mukavaa. Rokotus kun on annettu maanantaina, niin ei ole vielä aika hikiliikunnalle. Kenties pientä kävelyä ja hankihölkkää tiedossa! Mutta siitä sitten lisää huomenna.